Ensimmäinen viikko pulkassa, toinen lähdössä käyntiin

Viime viikolla kävin siis uimassa. En ole mikään sulava vesipeto, mutta 700 metriä jaksoin kauhoa.
Lisäksi aloitin capoeiran.

Olen haaveillut capoeirasta siitä asti kun 2005 kesällä Facesissä seurailin capoeristojen esitysnäytöksiä. Joku siinä lajissa on aina kiehtonut minua.

No, treeneissä tuli vastaan hieman toinen todellisuus. Sulava tanssinomainen pelaaminen vaatii rutkasti hikeä. En ole varmaan ikinä hikoillut niin paljon. Ja yllättävää kyllä, nautinkin siitä.

Tosin tarina ei ole ihan niin simppeli ja hyvää mieltä täynnä. Alun jälkeen mietin hetken luovuttamista. Hikoilin kuin pesusieni ja vihasin itseäni kun en meinannut kestää muiden perässä. En myöskään osaa punnertaa tai tehdä vatsalihasliikkeitä.

Kaiken häpeän ja turhautumisen keskellä päätin, että tässä ei nyt passaa ruveta luovuttamaan, sillä en tule koskaan kehittymään, jos aina luovutan. Päätin, että nyt nautitaan vaikka hampaat irvessä, mutta kesken ei kotiin lähdetä. Päätin, että on opeteltava sietämään tietyntasoista epämukavuutta ja epäonnistumista, sillä niidenkin kautta kehittyy.

Ja kun en luovuttanut, niin päädyin oikeasti nauttimaan treeneistä. Kaikesta hikoilusta ja hillumisesta. Odotan innolla keskiviikon treenejä.

Tosin sillä, että ei ole se tiimin timmein mimmi, on myös seurauksia. Koko viikonlopun olin ihan jumissa. Esimerkiksi 1,5l limpparipullon nostaminen ylimmältä hyllyltä ostoskoriin teki vielä lauantai-iltanakin kipeää. Tosin nyt on jo ihan hyvä fiilis.Toivottavasti keskiviikon treenien jäljiltä en kuitenkaan mene yhtä jumiin kuin perjantain treeneistä.

Yritän vältellä kaikenlaista sääntönatseilua, koska kuntonsa kohottamisen pitäisi olla hauskaa ja itsestäänselvää, ei sääntöjen vahtaamista, mutta myöhemmin tällä viikolla ajattelin kirjoitella lisää siitä, millaisia tavoitteita ja rajoja olen itselleni asettanut. 

Tänä iltana ajattelin tentin ja kunnallisjärjestön kokouksen jälkeen käydä lenkillä.

Turning my (not so) cute into a brute

Maanantaina alkoi liikkujan viikko, joten ajattelin itsekin aloittaa vihdoin sen paljon puhumani elämäntaparemontin.

Olen tähän asti ollut vakaumuksellinen liikunanvihaaja ja suuri perunalastujen ystävä. Siksi painoa on päässyt kertymään n. 168 senttisen varteni ympärille 88 kiloa ja jotain satoja grammoja päälle.

Liikuntaviha on suurimmaksi osaksi peruskoulun koululiikunnan ansiota. Olin kömpelö, eikä minulla ollut lahjoja oikeastaan missään lajissa. Kaikki liikuntaharrastukset olen jättänyt kesken syystä tai toisesta. Liikkumiseni rajoittuu pyörilyyn paikasta toiseen ja satunnaiseen lenkkeilyyn. Olen käynyt luokkani liikuntasalivuorolla tasan yhden kerran. Pelasimme Kinballia, se oli kivaa, koska laji oli kaikille uusi.

En pidä thinspiraatiosta tai fitspiraatiosta, mutta en myöskään pidä siitä, että en voi kesäisin kulkea ilman sukkahousuja tai pyörilyshortseja, sillä reiteni hiertävät toisiaan vasten ja se tekee kipeää. En myöskään pidä siitä, että hengästyn helposti.

Tiedän etten tule koskaan enää mahtumaan teini-ikäni 38-kokoon, mutta mielestäni 40-42-kokoisissa vaatteissa ei ole mitään vikaa.

Ehkä suurin ongelma koko olemuksessani on se, että siitä huolimatta, että saarnaan muille itsensä hyväksymistä ja rakastamista juuri sellaisena kuin on, vihaan itseäni. En varsinaisesti vertaa itseäni muihin. Minulla ei ole ulkonäöllistä esikuvaa, ainakaan vartalonmuotojen suhteen.

Silti minun on vaikeaa olla tyytyväinen itseeni.

Tämä blogi on osittain juuri sitä varten. Aion opetella rakastamaan itseäni ja liikuntaa. Minulla ei ole mitään tavoitetta. En ole laihtumassa morsiuspukuun tai tähtäämässä mihinkään kisaan. Tahdon vain olla terveempi.

Toisaalta halusin myös blogin, johon voin kirjoitella kaikenlaista kevyempää. Ehkä kertoa vähän siitä miten paljon pidän neulomisesta, miten hyviä vegaaniruokia jaksan hetkittäin keittiössäni pakertaa ja miten siistejä vaatteita löydän kirppareilta tai tilaan Varustelekasta.

Katsotaan mitä tästä tulee :)